Näin ensimmäisen blogauksen kunniaksi voisin kirjoitella omat arvioni Suomen maailmanmestaruusjoukkueen pelaajista. Joukkueenahan se mestaruus tietenkin voitettiin, mutta jotkut nyt kuitenkin pelasivat hieman paremmin kuin toiset.
MAALIVAHDIT
Petri Vehanen
Monet olivat ennen kisoja hyvin epäileväisiä sen suhteen, että Petri Vehanen tulee olemaan leijonien ykkösmaalivahti kisoissa. Ja voin rehellisesti sanoa, että itsekin olin varsin pettynyt, kun Kari Lehtonen ja Niklas Bäckström kieltäytyivät kisakutsusta. Vehanen kuitenkin todisti näissä kisoissa, että hän on aivan maailmanluokan maalivahti, vaikkei siellä rapakon toisella puolella miljoonia olekaan tienaamassa. Ainoastaan ensimmäisessä Venäjä-pelissä tapahtui pienoinen notkahdus, ja sekin oli hyvin pieni. Toisessa kohtaamisessa itänaapurin kanssa Petri pelasikin sitten aivan käsittämättömän huikean ottelun. Ehdottomasti yksi joukkueen tärkeimmistä palasista.
Teemu Lassila
Olen aina pitänyt Teemu Lassilaa hyvin sympaattisena kaverina ja niinpä toivoin erityisesti hänelle onnistumista näissä kisoissa. Latviaa vastaan Teemu ei kuitenkaan vakuuttanut ja Saksa-ottelu olikin sitten totaalinen katastrofi. Oletin, että Lassila ei sen esityksen jälkeen enää vastuuta olisi saanut, mutta niin vain hänet laitettiin Venäjää vastaan häkkiin. Ja mikä olikaan lopputulos? Maaginen peli. Kertoo paljon äijän henkisesta kantista.
Niko Hovinen
Ei pelannut, mutta oli silti niin vakuuttava, että teki heti kisojen jälkeen NHL-sopparin. 
PUOLUSTAJAT
Topi Jaakola
Topi Jaakola oli viime vuoden kisoissa yksi Suomen parhaimmista puolustajista. Tällä kertaa homma ei aluksi sujunut kovinkaan kehuttavasti, mutta loppua kohti Topi paransi peliään suurin askelein, ja oli erityisesti alivoimalla erittäin tärkeä mies. Hieman aina pelotti, kun kaksikko Jaakola-Kukkonen kentällä viiletti, mutta suuria virheitä ei kuitenkaan lopulta juurikaan nähty.
Lasse Kukkonen
Hyvin samat sanat, kuin pakkipari Jaakolalle. Tahmea alku, mutta tärkeimmissä peleissä Lasse pelasi oikein hyvin. Varmasti kokonaisuutena yhdet parhaimmista arvokisoista hänelle, ihan siis pelillisestikin.
Sami Lepistö
Lepistön piti olla puolustuksen liideri ja kiekollinen johtaja. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan hänen pelinsä sisälsi lähinnä virheitä virheiden perään. Potentiaalia hänessä on edelleen vaikka mihin, mutta nämä eivät mestaruudesta huolimatta olleet missään nimessä kovinkaan hyvät kisat Samilta.
Janne Niskala
Niskala oli ensimmäiset ottelut hieman pimennossa, mutta nousi lopulta puolustuksen kiekolliseksi johtajaksi. Rohkeaa ja itsevarmaa peliä, ilman suurempia virheitä. Hieno turnaus kokonaisuudessaan.
Pasi Puistola
Puistola oli puolustuksen positiivisin yllätys. En odottanut häneltä oikein mitään, mutta lopulta hän oli omissa arvioinneissani Suomen toiseksi paras pakki. Erittäin varmaa peruspeliä ja kiekollisestikin mainio.
Anssi Salmela
Odotukset olivat ehkä Salmelan suhteen hieman liian suuret, sillä hänen esityksensä olivat pettymyksiä toisensa perään. Odotin, että milloin Anssi herää ja alkaa pelaamaan huippupelejä. Sitä ei tapahtunut koskaan. Noh, yritys oli kuitenkin erittäin kova, joten siitä plussaa.
Jyrki Välivaara
Välivaara oli minulle puolustuksesta kaikista tuntemattomin pelaaja. En oikein tiennyt, että mitä häneltä pitäisi odottaa. Nyt tiedän. Välivaara pelasi erittäin hyvät kisat ja varsinkin hyökkäyspäässä oli pakkiosasto parhaimmistoa, tai itse asiassa melkeinpä paras. Omassa päässä ei huippuluokkaa, mutta riittävän hyvä kuitenkin.
Ossi Väänänen
Oijjoi, Ossi, mitkä kisat! Suomen paras puolustaja – ehdottomasti. Olen aina pitänyt Väänäsestä, mutta en silti odottanut häneltä tällaista dominointia omassa päässä. Kun Ossi oli kentällä, minulla oli turvallinen olo. Ei pelannut yhtään heikkoa peliä, vaan oli jokaisessa täyttä rautaa.
HYÖKKÄÄJÄT
Juha-Matti Aaltonen
Aaltonen oli pelaaja, joka aiheutti minulle turnauksen aikana eniten harmaita hiuksia. Kiekko pysyy lavassa kuin liimattuna, joka on tietenkin johonkin asti hyvä, mutta kyllä siitä nyt jossain vaiheessa pitäisi osata luopua. Syöttö, laukaus, mitä vain! Mutta ei niin ei. Aaltosen paras peli oli ehdottomasti finaali, jossa hän teki valtavasti töitä molemmissa päissä. Jos hän vain oppisi yksinkertaistamaan peliään, niin kaikki olisi mahdollista.
Mikael Granlund
Granlundista on jo hyvin pitkälti sanottu kaikki tarpeellinen. Aivan huikea turnaus. Odotin Mikkeltä paljon, mutta en kuitenkaan ihan näin paljoa.
Jarkko Immonen
Jarkko Immonenkin kuuluu siihen joukkoon, joka on aikaisemmissa arvokisoissa saanut valtavasti kritiikkiä. Tällä kertaa tuli koko kisojen pistepörssin voitto ja finaalipelin tärkeimmän maalin iskeminen. Nyt ei ehkä ole aihetta kritiikkiin? On kyllä aika käsittämätöntä, että tämä kaveri ei pelaa NHL:ssä.
Jesse Joensuu
Pelasi hyvät harjoitusottelut ennen kisoja, ja olisi mielestäni ansainnut paikan pelaavaan kokoonpanoon.
Niko Kapanen
Kapanen on ollut viimeiset kymmenen vuotta erittäin tärkeä osa Suomen maajoukkuetta. Hän ei aina ole ollut se kaikista näkyvin pelaaja, mutta on aina antanut kaikkensa kentällä. Näissä kisoissa Niko oli välillä hieman unessa, mutta nousi kuitenkin tärkeissä paikoissa esiin. Ehdottomasti hyvät kisat kokonaisuudessaan. Niko jos kuka ansaitsi maailmanmestaruuden.
Mikko Koivu
Monet ovat nostaneet Immosen, Granlundin ja Vehasen Suomen tärkeimmiksi pelaajiksi, mutta minä olen sitä mieltä, että se titteli menee Mikko Koivulle. Kukaan ei tehnyt näissä kisoissa yhtä paljon työtä kuin Mikko. Hän antoi jokaisessa vaihdossa kaikkensa ja taisteli joukkueen eteen. Hieno osoitus tästä on Suomen tasoitusmaali finaaliottelussa. Koivu makasi jäänpinnassa, mutta onnistui silti potkaisemaan kiekon Pesoselle, joka tarjoili sen Immoselle, jonka jälkeen taululla olivatkin lukemat 1-1. Jukka Jalosen sanoin: “tämä oli Mikko Koivun joukkue”.
Leo Komarov
Komarov pelasi ihan jees kisat, mutta ei ollut niin hyvä kuin odotin. Voi olla, että ensimmäisessä ottelussa saatu käsivamma häiritsi pelaamista, tai sitten kisojen heikko tuomarilinja esti häntä pelaamasta omilla vahvuuksillaan.
Janne Lahti
Suomen huonoin hyökkääjä, joka heitettiin ansaitusti vilttiin kisojen puolivälissä. Ei päässyt pelaamaan huippuminuutteja, mutta olisi pienemmälläkin jääajalla jotain pitänyt saada aikaan. Alivoimalla pelasi ihan hyvin.
Petteri Nokelainen
Nokelainen pelasi huipputurnauksen, joka mahdollisesti vie hänen takaisin rapakon toiselle puolelle. Nelosketju toimi Nokelaisen johdolla mainiosti koko turnaksen ajan. Vahvaa pelaamista molemmissa päissä, hyvä alivoimalla ja kaiken kruununa tietenkin loppuottelun voittomaali.
Janne Pesonen
Pesonen jäi hieman taka-alalle, kun ketjukaverit Immonen & Granlund vetivät ottelusta toiseen huikeaa show’ta. Hän pelasi kuitenkin läpi turnauksen hyvää peruspeliä ja iski siinä samalla pari häkkiäkin.
Antti Pihlström
Jälleen kerran tuli ottelusta toiseen ihasteltua Pihlströmin valtavaa luisteluvoimaa. Peli oli hieman tehotonta, mutta mitäpä siitä, kun laidat ryskyivät ja vastustajan pakit jäivät jalkoihin. Hyvä turnaus.
Mika Pyörälä
Mika Pyörälän valintaa mm-joukkueeseen ihmeteltiin monelta suunnalta. Takana oli rikkonainen kausi, eikä Pyörälälle oikein nähty minkäänlaista roolia joukkueessa. Lisää ihmetystä aiheutti se, että kisojen puolivälissä “Köyhän miehen Jere Lehtinen” heitettiin ykkösketjuun. Ja mikä olikaan lopputulos? Ykkösketjun peli alkoi toimia heti paremmin. Pyörälä pelasi puolustussuuntaan mainiosti, jonka ansiosta Koivu & Ruutu pääsivät loistamaan toisessa päässä.
Tuomo Ruutu
Alkusarjan pelit menivät Tuomolta unessa, mutta sen jälkeen hän näytti miksi on yksi Suomen parhaimmista jääkiekkoilijoista tällä hetkellä. Maaleja, taklauksia, taistelua, johtajuutta – kaikkea mahdollista. Ehdottomasti yksi suosikkipelaajistani tässä joukkueessa.
Jani Lajunen
Jani Lajunen oli koko joukkueen suurin yllättäjä. Hieman ihmettelin hänen valintaansa joukkueeseen, mutta eipä tarvitse ihmetellä enää. Aika lähellä täydellistä nelosketjun pelaajaa. Löytyy niin luisteluvoimaa, taklausvoimaa kuin pehmeät kädetkin. Loistava turnaus!
